Jo 2010! Hyvää sellaista. Tämän vuoden aluksi keittiön ikkunasta näkyy lunta ja luistelijoita. Paljon molempia.

Joululomalla
:: luin Nabokovin Kuningas, rouva, sotamiehen, jonka olen ostanut divarista jo vuosia sitten. Se oli hieno, rytmikäs, vahvatunnelmainen. Punaisia huulia ja vetoisia vuokrahuoneita. Olen aikaisemmin lukenut saman miehen The Real Life of Sebastian Knightin parikin kertaa, siinä on lentäviä lehtiä ja shakkinappuloita. Suosittelen.
:: kävelin miehen perässä pitkän lenkin melkein umpihangessa, muistin miten olen aina ahdistunut laduilla ja poluilla, pelännyt etten pääse koskaan perille vaan jään kiertämään päämäärätöntä ympyrää. Tämä tunne siitä huolimatta, että nautin kävelemisestä, nautin maisemista, pakkasen pienistä puremista.
:: kävin alennusmyynneissä syystä, jota en ymmärrä. Ihmettelin, miksi ihmiset tavaravuoren saatuaan ryntäävät heti mahdollisuuden tullen takaisin kauppoihin haalimaan halvennettuja asioita, joita eivät monesti edes halua. Tänään todettiin miehen kanssa, että se on ehkä jokin haalea yritys löytää päivään edes jokin onnistumisen kokemus. Minä en onnistunut vaan ahdistuin, päätin etten mene keskustaan koskaan enää.
:: jäin kiinni lentokoneisiin, yksiin tiettyihin, jotka lensivät 11.9. eräänä vuonna, jonka yhä muistan hyvin. Luin Don DeLillon Putoavan miehen, se oli hyvä keskustelukumppani. Piti tuijottaa pitkään tätä kuvaa ja miettiä, olla vähän aikaa vailla ajatuksia, ihmetellä miksi katastrofeihin liittyy valtavasta tragediasta huolimatta jotain kaunista.
:: istuin saunassa, katsoin järvelle, haaveilin talosta ja työhuoneesta.
:: katsoin uudestaan elokuvan Paljastavat merkinnät yhden harmaan villatakin tähden. Aloitin neulomaan sellaista.

Kauniiden kohtien kaupunki.

Kävimme viikonloppuna etelänaapurissa. Kun lähdimme, satoi paksuja pisaroita. Laiva oli vene oikeastaan, pieni purkki. Sinne asteltiin sateen ja pimeän läpi. Pakokauhu iski ahtautuessa penkkiriviin, jossa polvet painoivat edessäistujan selkää. Vieressä lihava mies kuorsasi. Minä keskityin voimaan hyvin. Puolitoista tuntia oli pitkä ja pomppuinen. Harvoin olen ollut niin onnellinen astuessani taas maan kamaralle!

Virossa oli appiukko, sykähdyttävä Pyhän Mikaelin kirkko (puulattiat! valo!) ja jokaisessa kulmassa kaunis kohta. Ja lankoja, joita matkan jälkeen oli myös yhden pussissa, melkein läpinäkyvässä ja keltaisessa. Aika paljon. Nyt kelpaa tehdä tunikaa ja tossua, kaikkia niitä haaveissa olleita. Enää aikaa tarvittaisi. Nyt toimii sukkatehdas, perinteisten joululahjojen varmistamiseksi.

Yöpöydällä on Madeleine Thienin Varmuus. Siinä on viehättävä kieli, sellainen joka panee omat ajatukset liikkeelle ja häiritsemään lukemista. Huomaa lukeneensa 20 sivua tajuamatta mitään. Ihan toista oli edellinen kirja, Anne Tylerin Pyhimys sattuman oikusta, jota luki mielellään ja ahmienkin, huomatakseen lopulta jääneensä vähän tyhjäksi.