sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Lankakauppias.

Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että ennen uusia lankaostoksia yritän käyttää entiset edes suunnilleen loppuun. Se on yllättävän vaikeaa. Onneksi ihanat ompeluseuralaisnaiseni ovat armahtaneet minua vähän adoptoimalla joitakin keriä. Vähän olen upottanut miehen jalkoja lämmittäviin vilttitossuihin ja pieniin, täälläkin esiteltyihin lahjaprojekteihin.

Mutta on sitä jäljelläkin. Tiedättehän: monesta projektista jää jäljelle yksi tai kaksi kerää lankaa, jos sitäkään. Joo-o, yhdestä kerästä voi tehdä vauvanpipon – ihan söpönkin vielä – jos materiaali on superpehmeää ja väri inspiroi. Ja kyllä, parista kerästä tulee jo aikuisen pipokin, tai huivi vaikka – siis jos väri inspiroi, materiaali on oikea, vastaanottaja ajateltuna ja niin edelleen. Valitettavasti nämä kriteerit täyttyvät aika harvoin. Ja olen niin huono tekemään vain jotain jollekin... Siispä:


Haastavuutta lisää se, että kun olen ostanut langat jotakin projektia varten ja toteuttanut sen, ainakaan isompia juttuja ei tee mieli enää tehdä samasta langasta. Näin on käynyt Bergère de Francen Liman kanssa, jota tilasin viime syksynä Ranskasta February Lady Sweateriani varten. Jäljellä on 300 grammaa, eikä huvita enää. Vaikka lanka on ihanaa, väri ihan paras ja tuosta määrästä saisi jo ihan järkeviä aikaiseksikin.

Siksipä kysyn, haluaisiko joku ostaa nuo kuusi kerää pois nurkistani kuleksimasta? Ne ovat korkkaamattomia, paitsi yhdestä on purettu pieni pätkä mallitilkkua. Myisin koko määrän hintaan 20 e postikuluineen (Suomeen). Lanka (alakuvassa) on vähän pörröistä ja väri vendange, hiukan punaiseen taittava violetti. Lima sisältää 80% villaa ja 20% alpakkaa, tarkempi esittely täällä. S-kokoinen, pitkäselkäinen February Lady Sweaterini vei lankaa 400 grammaa, joten tuo jäljellä oleva määrä riittänee lapsen villatakkiin tai sen sellaiseen. Kiinnostuneet hihkaiskoot kommenttiloodassa!

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Oppii ylpeä prinsessa.


Kaapissa on pitkään ollut miehen mummon vanha alusmekko vai yöpaitako, koko 42, karmeaa mitä-lie-teryleeniä jostain menneiltä vuosikymmeniltä. Viime aikoina se on alkanut näyttää silmiini prinsessamekolta. Huolimatta siitä, että pikkutytöt ja prinsessajutut eivät ole suosikkiyhdistelmäni.

Haluaisin olla näppärä tuunaamaan vaatteita mutta en ole. Aloitan innolla, tarkastelen vaatekappaletta ja sen logiikka alkaa näyttää mahdottomalta. En ymmärrä, en osaa ommella.

Nyt kuitenkin alushameen omistajan tyttärentyttärentytär täyttää kahdeksan ja voisi kovastikin lämmetä prinsessamekolle. Hän ei ole kokoa 42. Jotain piti tehdä.

Ratkoin saumoja sitkeästi kunnes projekti alkoi näyttää lähestyttävältä ja palat muotoutua uudelleen. Käyttelin konetta, joka välillä sairastui ja parani sitten taas. Eikä mikään pala mennyt sataa kertaa väärinpäin tai nurinpäin tai jäänyt puoliksi johonkin väärään väliin (paitsi kerran). Opin uutta: Ratkoja on tosi pätevä. Rypytys kannattaa tehdä ompelemalla suora ommel tavallista löysemmällä ja kiristämällä sitten ylälangasta (neuvoi Juju-kirja). En olisi tullut ajatelleeksi.

Nyt toivon enää, että prinsessa mahtuu pukuunsa sisään, kas kun en tullut ajatelleeksi vetoketjua.

Siihen asti olen aika ylpeä.

P.S. Kultapallot kestää maljakossa ehkä ikuisesti. Nyt meneillään kolmas viikko. Ruusumobile ei kestä ikkunassa yhtä kauan (yhden illan).