Hyvä helmikuu

alkoi turkoosina. Sain kääntää lehden Eeva-Lotta Paavolan ihanasta kalenterista!

Nukuin kuukauden ensimmäisen yön uusissa housuissa, joista miehelle tulee (hyvästä syystä) mieleen lapsuuden lakana. Yöhousujen tekemistä kuvittelee puolen tunnin nopeaksi hurautukseksi, mutta vielä mitä. Mikään ompelu ei ole sellaista, ainakaan tällaiselle jonka pään pitää raksuttaa monta tovia ennen kuin jokainen pala löytää paikkansa. Olen sentään oppinut vähän malttia: osaan käyttää jo kaikissa väleissä silitysrautaa.

Olen iloinen ompeluharjoituksista, iloinen hassuista housuista!

Ajattelin sitä 4-vuotislahjaksi

ja kysyin tänään potentiaaliselta lahjansaajalta, pitääkö hän elefanteista (olin jo aika itsevarma, koska synttärisankari oli toivonut viidakkoteemaisia juhlia).
"En tykkää."
"Entä kilteistä elefanteista?"
"En. Mä tykkään tuhmista elefanteista!"
"..."
"Ja mä tykkään kans kuolleista elefanteista."
Hmmm. Noh, tuota, eikö tuo tavallaan vainaasta mene? Tuhma se ei kyllä ole, sillä on sydänkin korvan takana!

Yksi pieni elefantti

Aamulla paistoi aurinko. Piristävää! Päätin, etten astu ulos. Helpottaa loppupäivän ajatuksia: ei tarvitse koko ajan miettiä, että nyt olisi mentävä, kohta jo pimeä...

Päivä meni elefantinpoikasta värkätessä. Sai keksiä ja yhdistellä. Sytyttelin valoja heti, kun aurinko alkoi laskea vastapäisen talon taakse. Ettei pimeys iskisi liikaa. Alkaa olla mitta täynnä sitä, nimittäin.

Paras vapaapäivä on se, kun saa irrottautua varmoista valinnoista, kokeilla ja kuluttaa aikaa kelloa katsomatta. Elefantti oli siihen hyvä apu. Kyllä se valmiiksikin tuli, mutta vastusteli kyllä vähän enemmän kuin arvasin.