Vaatekaappi.

Kummityttö täytti kolme vuotta. Muistin hänen Kaalimaan kakaraansa – sille oli kyllä vaatetta tilattukin.

Tunnustettakoon nyt tämä: En ole koskaan oikein ollut sellaista neulojatyyppiä, joka jaksaisi neuloa mitä vaan kenelle vaan. Olen esimerkiksi huomattavan huono neulomaan hyväntekeväisyyteen, kun vastaanottajaa ei ole selvästi tiedossa ja näkyvillä. Se vähän hävettää.

Myöskään nukenvaatteet eivät oikein ole kuuluneet valikoimiini. Inhoan tehdä puolinaista ja rumaa ("koska nukeille kelpaa mikä vaan") mutta toisaalta olen laiska huolittelemaan vaatteita, joiden käyttäjä on muovia (tai vaikka kangastakin).

Kelkkani käänsi lopullisesti (tai ehkä täksi kertaa) pahvilaatikko. Se tarvitsi vain vähän tapettia ja paljon erikeeperiä. Ja johan alkoi vaatettakin syntyä.


Harjoittelin kirjoneuletta Jessica Trompin elefantilla. Minusta ei taida tulla kirjoneulojaa. Miten ihmiset onnistuvat siinä?

Miehen isän vanha paita pääsi hameeksi ja minun vanhat yöhousuni yöpaidaksi.

Nukke näytti uusissa tamineissaan tyytyväiseltä. Kiitollinen asiakas!

Ikkunapäivä.

Ikkunoista tuli kuin eivät olisikaan. Siihen piti valmistautua kauan. Katsella linnunkakkoja ja todeta ohikävellessä: kivempi olisi ilman. Monta kertaa. Piti miettiä, missä kahva on – aina hukassa. Etsiä se. Piti palauttaa usko siihen, että ikkunat aukeavat kyllä kun ne kahvalla aukaisee.

Valmistautumisaika loppui tänään. Tarvittiin meisseli, astianpesuainevettä, rätti, lasta, sanomalehteä. Meisseli siksi, etteivät ne ihan suosiolla auenneet, koska lie pestyt. Sanomalehteä siksi, että ikkunan viimeistely lehdellä hinkaten on täydellinen marttakikka, josta olen ylpeä: voin tuntea itseni hetken käytännönihmiseksi.


Ikkunanpesun päälle istuin keittiönlasilla kameran kanssa. Viisi minuuttia: kolme kulkijaa koiran koiran kanssa, kolme ilman. Vein roskat ja oli lämmin vielä, aurinko puolitangossa.

080509.

Näkymät ovat kaikilla nurkilla nyt tällaisia. Metsät villeinä vuokoista. Onko niitä aina ollut näin paljon?