Viidakossa

Leopardi ja gorilla kävivät pantterin synttäreillä. He tapasivat leijonan, monta viehkoa viidakkonaista ja selkävaivaisen Indiana Jonesin. Elefanttikin sopi joukkoon, ei sitä ainakaan heti nurkkaan heitetty.

Juhlien jälkeen humisee päässä. Leopardi kävelee kotiin auraamattomia polkuja, katsoo leijaavia hiutaleita ja miettii taas, miksi ei ole juhlaihminen. Miksi suuressa seurassa ja hälinän keskellä muuttuu sellaiseksi, joka kyllä kuulee mutta tuntee katsovansa tilannetta ulkoapäin. Miksi ei jaksa kiinnostua keskusteluista, miksi ahdistuu kysymyksistä, jotka koskevat viimeaikaisia töitä, matkoja, innon kohteita. Tuntuu, että aina pitäisi vastata antaumuksella, kertoa kiinnostavia tarinoita ja rakentaa kuulijalle kaunis ja eheä kuva: tällainen minä olen, näihin asioihin kiteytettävissä! Kun oikeasti puheen väliin kaipaisi ilmaa. Taukoja mielikuvitukselle, tai ajatuksille edes.

Kahdenkeskiset, kolmenkeskiset ja nelinkeskiset seurueet ovat sopivia, monesti avarampia ja helpompia siksi. Ja yksinkin on hyvä!

Lauantai-iltana kaduilla oli kovin hiljaista.

Ajattelin sitä 4-vuotislahjaksi

ja kysyin tänään potentiaaliselta lahjansaajalta, pitääkö hän elefanteista (olin jo aika itsevarma, koska synttärisankari oli toivonut viidakkoteemaisia juhlia).
"En tykkää."
"Entä kilteistä elefanteista?"
"En. Mä tykkään tuhmista elefanteista!"
"..."
"Ja mä tykkään kans kuolleista elefanteista."
Hmmm. Noh, tuota, eikö tuo tavallaan vainaasta mene? Tuhma se ei kyllä ole, sillä on sydänkin korvan takana!

Yksi pieni elefantti

Aamulla paistoi aurinko. Piristävää! Päätin, etten astu ulos. Helpottaa loppupäivän ajatuksia: ei tarvitse koko ajan miettiä, että nyt olisi mentävä, kohta jo pimeä...

Päivä meni elefantinpoikasta värkätessä. Sai keksiä ja yhdistellä. Sytyttelin valoja heti, kun aurinko alkoi laskea vastapäisen talon taakse. Ettei pimeys iskisi liikaa. Alkaa olla mitta täynnä sitä, nimittäin.

Paras vapaapäivä on se, kun saa irrottautua varmoista valinnoista, kokeilla ja kuluttaa aikaa kelloa katsomatta. Elefantti oli siihen hyvä apu. Kyllä se valmiiksikin tuli, mutta vastusteli kyllä vähän enemmän kuin arvasin.

Tahtoisin talviunille

Tavarat tuolla ja siellä, epäjärjestystä laatikoissa, lattioilla, pöydällä ja päässä, ei pontta tehdä asialle mitään. Nyt en ole oikein minkään alussa enkä lopussa vaan keskellä, tai ehkä välissä.




Tuossa välissä minä olen missä on tyhjää, näettekö? Tekisi mieleni kääriytyä peittoon ja mennä talviunille.

Tärkeä.

Siellä missä nyt olen, voi käydä kesken työpäivän hiihtämässä. Ladulla näkyy vain valkoista, johon kamera ei osaa tarkentaa, ja puiden harmaita rajoja. Jossain kaukana järvellä pieni musta hiihtäjä (mies). Sopii sielulle tämä, niin kuin olisi tarkoitettu.

Mökissä on äkäisillä pakkasilla viileää, on syytä tehdä pieniä tulipaloja turvalliseen pesään. Muistaa, että matoilla on alun perin ollut muutakin virkaa kuin se esteettinen. Kuvittelee, kuinka mummun neulomissa villapaidoissa pojat ovat tarenneet koulumatkoilla, muuten olisi ollut kylmä.

Näissä oloissa on helppo kokea olevansa hyvä ja hyödyllinen: varsinaisten töiden lisäksi on ihan oikeasti tärkeää neuloa, saunoa, polttaa tulia. Olisikohan se pysyvää, jos jäisi tänne?

Väri valkoisen keskellä.

Noin kello 13.52 aloin nähdä oranssia.

Jo 2010! Hyvää sellaista. Tämän vuoden aluksi keittiön ikkunasta näkyy lunta ja luistelijoita. Paljon molempia.

Joululomalla
:: luin Nabokovin Kuningas, rouva, sotamiehen, jonka olen ostanut divarista jo vuosia sitten. Se oli hieno, rytmikäs, vahvatunnelmainen. Punaisia huulia ja vetoisia vuokrahuoneita. Olen aikaisemmin lukenut saman miehen The Real Life of Sebastian Knightin parikin kertaa, siinä on lentäviä lehtiä ja shakkinappuloita. Suosittelen.
:: kävelin miehen perässä pitkän lenkin melkein umpihangessa, muistin miten olen aina ahdistunut laduilla ja poluilla, pelännyt etten pääse koskaan perille vaan jään kiertämään päämäärätöntä ympyrää. Tämä tunne siitä huolimatta, että nautin kävelemisestä, nautin maisemista, pakkasen pienistä puremista.
:: kävin alennusmyynneissä syystä, jota en ymmärrä. Ihmettelin, miksi ihmiset tavaravuoren saatuaan ryntäävät heti mahdollisuuden tullen takaisin kauppoihin haalimaan halvennettuja asioita, joita eivät monesti edes halua. Tänään todettiin miehen kanssa, että se on ehkä jokin haalea yritys löytää päivään edes jokin onnistumisen kokemus. Minä en onnistunut vaan ahdistuin, päätin etten mene keskustaan koskaan enää.
:: jäin kiinni lentokoneisiin, yksiin tiettyihin, jotka lensivät 11.9. eräänä vuonna, jonka yhä muistan hyvin. Luin Don DeLillon Putoavan miehen, se oli hyvä keskustelukumppani. Piti tuijottaa pitkään tätä kuvaa ja miettiä, olla vähän aikaa vailla ajatuksia, ihmetellä miksi katastrofeihin liittyy valtavasta tragediasta huolimatta jotain kaunista.
:: istuin saunassa, katsoin järvelle, haaveilin talosta ja työhuoneesta.
:: katsoin uudestaan elokuvan Paljastavat merkinnät yhden harmaan villatakin tähden. Aloitin neulomaan sellaista.