Leopardi ja gorilla kävivät pantterin synttäreillä. He tapasivat leijonan, monta viehkoa viidakkonaista ja selkävaivaisen Indiana Jonesin. Elefanttikin sopi joukkoon, ei sitä ainakaan heti nurkkaan heitetty.
Juhlien jälkeen humisee päässä. Leopardi kävelee kotiin auraamattomia polkuja, katsoo leijaavia hiutaleita ja miettii taas, miksi ei ole juhlaihminen. Miksi suuressa seurassa ja hälinän keskellä muuttuu sellaiseksi, joka kyllä kuulee mutta tuntee katsovansa tilannetta ulkoapäin. Miksi ei jaksa kiinnostua keskusteluista, miksi ahdistuu kysymyksistä, jotka koskevat viimeaikaisia töitä, matkoja, innon kohteita. Tuntuu, että aina pitäisi vastata antaumuksella, kertoa kiinnostavia tarinoita ja rakentaa kuulijalle kaunis ja eheä kuva: tällainen minä olen, näihin asioihin kiteytettävissä! Kun oikeasti puheen väliin kaipaisi ilmaa. Taukoja mielikuvitukselle, tai ajatuksille edes.
Kahdenkeskiset, kolmenkeskiset ja nelinkeskiset seurueet ovat sopivia, monesti avarampia ja helpompia siksi. Ja yksinkin on hyvä!
Lauantai-iltana kaduilla oli kovin hiljaista.
4 kommenttia:
Minäkin tunnen välillä ahdistusta lähteä sosiaalisiin tapahtumiin. Sellaisiin joissa on ihmisiä, joita tunnen mutta jotka eivät varsinaisesti ole niitä minun ihmisiäni, kuten miehen kavereita. Tunnen velvollisuutta yrittää olla mukava ja kohtelias, vaikka en yhtään jaksaisi.
Musta taas tuntuu että on ihan hankalaa olla mukava ja kohtelias noissa tilanteissa, kun on jotenkin niin muualla. Ärsyynnyn irrallisista kysymyksistä ja keskenjääneistä lauseista ja taidan olla huono peittämään sitä. Onneksi useimmiten on arkea! (On juhlatkin joskus kivoja. Mutta usein on näin.)
Mä tykkään kyllä usein juhlista, mutta en siitä, että jotenkin velvollisuudesta vain kysytään, mitä kuuluu. Tyhjänpuhuminen käy ahdistamaan, vaikka puhekumppanit olisivatkin mukavia. Tai oikeastaan juuri siksi. Ei haluaisi olla "turhaan" epäkohtelias.
No, jos juhlilla kävisikin pantteri...
Lähetä kommentti