Ikkunapäivä.

Ikkunoista tuli kuin eivät olisikaan. Siihen piti valmistautua kauan. Katsella linnunkakkoja ja todeta ohikävellessä: kivempi olisi ilman. Monta kertaa. Piti miettiä, missä kahva on – aina hukassa. Etsiä se. Piti palauttaa usko siihen, että ikkunat aukeavat kyllä kun ne kahvalla aukaisee.

Valmistautumisaika loppui tänään. Tarvittiin meisseli, astianpesuainevettä, rätti, lasta, sanomalehteä. Meisseli siksi, etteivät ne ihan suosiolla auenneet, koska lie pestyt. Sanomalehteä siksi, että ikkunan viimeistely lehdellä hinkaten on täydellinen marttakikka, josta olen ylpeä: voin tuntea itseni hetken käytännönihmiseksi.


Ikkunanpesun päälle istuin keittiönlasilla kameran kanssa. Viisi minuuttia: kolme kulkijaa koiran koiran kanssa, kolme ilman. Vein roskat ja oli lämmin vielä, aurinko puolitangossa.

080509.

Näkymät ovat kaikilla nurkilla nyt tällaisia. Metsät villeinä vuokoista. Onko niitä aina ollut näin paljon?

Lupaus kesästä.

Ompelupäivä siskon kanssa. Mukavaa!


En ole oikein ompelija: kärsivällisyys loppuu ja suurpiirteisyys vaivaa. Lisäksi olen jotenkin arka: kankaita, mummoilta perittyjä, olisi iso nippu, mutta uskallus leikata niitä tahtoo puuttua. Se on jotenkin niin peruuttamatonta.

Rohkaistuin kuitenkin ja hurauttelin hameen, vaikka kyllä siinä aurinkoista aikaa vierähti hyvä tovi. Siinä on lupaus kesästä!


Suunnittelen ehdottavani sitä seitsenvuotiaalle ystävälle. Kangas on hänen isomummonsa esiliinasta. Minusta ajatus on herttainen, mutta hänestä ehkä ei. Arvelen, että koulu on jonkin verran muokannut pienen ihmisen vaatemakua. On tullut sellainen lisätarve kuin uskottavuus.

Muutakin esiteltävää on, samaa genreä kuin Violetilla. February Lady Sweaterini on nimittäin vihdoin valmis! Olen niin ilahtunut, että pidän sitä päällä melkein yötä päivää. Tämän työn parissa kului tovi ja toinenkin, ja muistin taas, että en ole oikein pitsinneulontaihmisiä. Lopputulos on silti kiva!



Lanka on Bergère de Francen Lima, johon ihastuin Ranskassa. 80% villaa ja 20% alpakkaa, ja miten pehmoista! Malliin kuuluisi vielä kolme nappia, mutta en löytänyt varastostani täydellisiä. Nyt alan kallistua siihen, että unohdan koko napit.

Koti.

Piristi työpäivää ihmeellisesti. Ymmärrätte varmaan, mikä (ainakin jos olette lähikuukausina oleskelleet Suomessa).

Jo viime viikolla mielialaa nosti se, että voitin Sarin 1-vuotisblogiarpajaisissa, ja Pariisista saapui paketti. Se tuoksui ihan Ranskalta. Tuli ikävä sekatavarakauppaan!


Herttaisen muistikirjan lisäksi sain pikkuisen Koti-pussukan, joka inspiroi Koti-otsikoituihin ajatelmiin.

Miltä meillä näyttää? Siis oikeasti, arjessa. Ei kuvitelmissani. Ei silloin, kun tulee vieraita. Ei sisustuslehden kuvauksissa.


Meidän kotimme pitäisi kai olla kyllin iso kahdelle, mutta ei ole, meille. Miehen soittimet on ajettu olohuoneen nurkkaan. Samassa huoneessa minä työskentelen, oleskelen, neuloskelen. Joskus tekisi mieli rikkoa seinä naapuriyksiöön.

Eteisen kolmesta lampusta kaksi on rikki. Inhoan hämärää ja haluan olla ympäristöystävällinen mutta pihiys iskee kaupassa aina energiansäästölamppuhyllyn kohdalla. Toistaiseksi on hämärää. Ehkä niin on parempi: sekalainen röykkiö suksia, takkeja, kenkiä, laukkuja ja kaulahuiveja erottuu heikommin.

Naulakko on olemassa siksi, että siihen voisi ripustaa asioita. Silti toivoisin, että se olisi enemmän tyhjä kuin täysi. Miksi?

Makuuhuoneen seinävaatteiden tarkoitus on pelastaa lattiavaatteilta, ja se toimii, joskus.

Ja niin, makuuhuoneessa on kohokuviotapetti. Ja aukinaisia ovia, aina (olisihan ne helppo laittaa kiinni, jos menisivät siis. Joskus epäilen, että 50-luvulla ihmisten vaatteetkin olivat pienempiä). Mutta on myös miehen isoisän maalaama Viipurin linna ja ranskalaisen ystävän ristipistotyö. Ja säälittävä, viimeisinä Pariisin-päivinä mukaan huitaistu kirppisilmoitus. Ei se kaunis ole, mutta muistuttaa eräästä ajasta.

Keittiönkaappeja rakastan. Vaaleansininen ja pastellipersikka ei edes ole pahin yhdistelmä.

Ja sitten on vielä Liivian valokuvanäyttely keittiössämme, ja siskon vanha radio, joka äkkiä alkoi näyttää retrolta.

Minun kotini!

(Blogiarpajaiset ovat sitten iloinen ja herttaisella tavalla perinteinen keksintö. En ole koskaan ennen voittanut - kiitos Sari hirmuisen ilahduttavasta paketista!)

Neitsytmatka.

Pitkään suunnitelmissa ollut neuletyö valmistui eilen, kun siskon pää kaipasi pyrysuojaa.

Oli neulottu vähän kotona ja paljon autossa, lainattu mummulta suurikokoinen neula ja mallattu tädeillä ja vähän sedilläkin. Todettu toiveiden mukaiseksi.


Tilaushattu, joka täytynee ristiä Carrie B:ksi, syntyi vastikään lopetetusta Jaegerin Extra fine merino chunkysta, jota on ihana neuloa. Puikot olivat kokoa 4,5, joilla pinnasta sai sopivan jäykän.


Neitsytmatkalla viinin, elokuvan ja thairuoan haussa hattu suoritti roolinsa hyvin. Kotiin tullessa siskon otsassa oli kiharainen kaiverrus.

Salaisuus.

Ei ole ihan harvinaista, että minua pyydetään suosittelemaan sopivia kirjoja luettaviksi. Olen siinä erityisen huono.


Useimmat kirjat nimittäin ärsyttävät minua. Kiusaa tyyli tai sen puute, liiallinen alleviivaavuus tai henkilöhahmojen onttous. Tai jokin muu asia, selittämätön. Itselleni olen antanut anteeksi sen, että monet kirjat jäävät minulta nykyään kesken – sellaiset, joita en lue työn puolesta ja jotka eivät asianmukaisesti kolahda. Kyllä maailmaan kirjoja mahtuu, sellaisiakin, joita rakastan. Joiden jujun ymmärrän.

Siksi on vaikea sanoa jollekin, että minusta sinun pitäisi lukea tämä. On monta esimerkkiä siitä, että kaikki eivät ole saman jujun perässä. Onneksi; muuten jäisi maailman kirjakanta aika vähäiseksi. Jotenkin tylsääkin olisi se, että lukisi aina vain suositeltua ja rakastettua. Jäisi pois se hento riemu, kun tajuaa rakastavansa. Unohtuisi se intiimi hetki, kun kuvittelee kirjailijalla olleen mielessään vain yksi lukija: minä.

Jotenkin samalla tavalla nirso olen käsityön kanssa. Monet kauniit asiat tuntuvat minusta jotenkin visiottomilta: niin kuin tekijä olisi vain ajatellut, että teinpä nyt tällaisen, kun tämä oli nätti. Jotta voisin sijoittaa rahaa johonkin, kaipaan sitä, että näen jotakin myös ostokseni taustalla: tarinan, tunnelman, kantavan ajatuksen. Tarvitsen tunteen yhteisestä salaisuudesta.

Vihreän himo.

Kummallista, miten uskollisesti se tulee joka vuosi: himo vihreään. Tänä vuonna se on tosin iskenyt edellisvuosia voimakkaammin - ätläkkäämmätkin vihreät sopivat nyt hyvin.

Kummityttö täytti viikonloppuna kolme, ja yritin neuloa hänelle yhtä ja toista. Suloinen slipari on resoreja vailla valmis, jämälankasäärystimistä ei puutu niinkään paljon. Mutta kovin pieniltähän nuo näyttivät valmistuttuaan. Ostin siis isoveljeä ja tein turhamaiselle neidille kevättakin. Vihreän tietenkin.

Kevät on -nuttutakki
malli: hyvin yksinkertainen mutta oma
mitat: koko pituus 45,5 cm,
leveys kainaloiden alta 32 cm,
hihan sisäpituus 27 cm
lanka: Novita Isoveli, 400 g
puikot: 4, hihoissa 4,5 ja helmassa 5

Olen hurahtanut kudontaan myös, ja ensimmäisestä kurssityöstä tuli puolivahingossa vihreä. Aika ätläkkä vielä. Mutta lattiassa se on kuin tuore nurmi.

Tänään näyttää siltä, että vihreää uskaltaa melkein alkaa odotella uloskin. Minua viehättää se, miten suomalaiset heti auringon näyttäytyessä kömpivät innokkaina koloistaan. Vähän siristellen he antavat valon kokeilla kalpeita poskiaan...