Nyt

Täällä ollaan vähän telakalla. Täällä vaihdettiin myös identiteettiä (kovin postmodernia!) ja innostuttiin uudesta, joka on täällä. Se on sellainen huvituskokeilu, enkä tiedä, onko siitä muille iloa – mutta jospa minulle itselleni kuitenkin! Huutomerkkejä!

Joku jossakin

Olen tehnyt tällä viikolla kaksi päivää sitä, mitä aina haluaisin tehdä. Olen kirjoittanut. Työksenikin kirjoitan, mutta tämä on eri asia. Tämä on omaa kirjoittamista.

Ihmettelen usein, mikä siinä on niin vaikeaa.

Olen freelancer. Käsittääkseni se tarkoittaa vapaata työläistä, joka saa järjestää myös aikansa vapaasti. Ja järjestänkin, osittain. Silti on vaikea valita, että tänään teen vain sitä, mitä haluan, mistä ei tule rahaa, mikä on monella mittarilla haihattelua ja turhuutta. (Julkisesti väitän, että en välitä sellaisista mittareista. Se on pötypuhetta.)

Tietenkin rahaa pitää ansaita. Se on perusteeni jatkuvalle valmiustilalle, sähköpostin (turhalle) kyttäämiselle ja sellaistenkin asioiden tekemiselle, jotka eivät ole kovin kiireisiä, saati huvittavia. Kysymys on kuitenkin siitäkin, että kuvittelen jonkun odottavan minulta kahdeksasta neljään työasioissa kylpemistä. Saman tahon kuvittelen ajattelevan, että kirjoittaminen (fiktion) ja käsitöiden tekeminen eivät ole kunnon töitä.

Joka päivä käytän monta tovia perustelemalla tekemisiäni tuolle jollekin. Miksi? Minä ja mies olemme jo kauan sitten sopineet, että rahan suhteen välttämätön riittää, jos toisessa vaakakupissa painaa omien intohimojen toteuttaminen.

Uusi aseeni jotakuta vastaan ovat viikottaiset listat. Sunnuntaina kirjoitin:

Tällä viikolla haluan
kirjoittaa kolme päivää
edistää joka päivä yhtä salaisuusprojektia
tehdä yhden mobilen
siivota vaatekaapin (hitaasti tutkaillen, huolella viikkaillen)

Kaksi kirjoituspäivää takana, salaisuusprojekti aikataulussa, vaatekaapista puolet hyllyistä koluttu. Tänään paistoi aurinko, kävelin ystävän luo ja kuvasin miehiä työssä, jolla on merkitystä. Pari päivää olen ollut energisempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan. On tuntunut siltä, että olen tehnyt oikeita asioita. Lista puree!

Hyvä helmikuu

alkoi turkoosina. Sain kääntää lehden Eeva-Lotta Paavolan ihanasta kalenterista!

Nukuin kuukauden ensimmäisen yön uusissa housuissa, joista miehelle tulee (hyvästä syystä) mieleen lapsuuden lakana. Yöhousujen tekemistä kuvittelee puolen tunnin nopeaksi hurautukseksi, mutta vielä mitä. Mikään ompelu ei ole sellaista, ainakaan tällaiselle jonka pään pitää raksuttaa monta tovia ennen kuin jokainen pala löytää paikkansa. Olen sentään oppinut vähän malttia: osaan käyttää jo kaikissa väleissä silitysrautaa.

Olen iloinen ompeluharjoituksista, iloinen hassuista housuista!

Viidakossa

Leopardi ja gorilla kävivät pantterin synttäreillä. He tapasivat leijonan, monta viehkoa viidakkonaista ja selkävaivaisen Indiana Jonesin. Elefanttikin sopi joukkoon, ei sitä ainakaan heti nurkkaan heitetty.

Juhlien jälkeen humisee päässä. Leopardi kävelee kotiin auraamattomia polkuja, katsoo leijaavia hiutaleita ja miettii taas, miksi ei ole juhlaihminen. Miksi suuressa seurassa ja hälinän keskellä muuttuu sellaiseksi, joka kyllä kuulee mutta tuntee katsovansa tilannetta ulkoapäin. Miksi ei jaksa kiinnostua keskusteluista, miksi ahdistuu kysymyksistä, jotka koskevat viimeaikaisia töitä, matkoja, innon kohteita. Tuntuu, että aina pitäisi vastata antaumuksella, kertoa kiinnostavia tarinoita ja rakentaa kuulijalle kaunis ja eheä kuva: tällainen minä olen, näihin asioihin kiteytettävissä! Kun oikeasti puheen väliin kaipaisi ilmaa. Taukoja mielikuvitukselle, tai ajatuksille edes.

Kahdenkeskiset, kolmenkeskiset ja nelinkeskiset seurueet ovat sopivia, monesti avarampia ja helpompia siksi. Ja yksinkin on hyvä!

Lauantai-iltana kaduilla oli kovin hiljaista.

Ajattelin sitä 4-vuotislahjaksi

ja kysyin tänään potentiaaliselta lahjansaajalta, pitääkö hän elefanteista (olin jo aika itsevarma, koska synttärisankari oli toivonut viidakkoteemaisia juhlia).
"En tykkää."
"Entä kilteistä elefanteista?"
"En. Mä tykkään tuhmista elefanteista!"
"..."
"Ja mä tykkään kans kuolleista elefanteista."
Hmmm. Noh, tuota, eikö tuo tavallaan vainaasta mene? Tuhma se ei kyllä ole, sillä on sydänkin korvan takana!

Yksi pieni elefantti

Aamulla paistoi aurinko. Piristävää! Päätin, etten astu ulos. Helpottaa loppupäivän ajatuksia: ei tarvitse koko ajan miettiä, että nyt olisi mentävä, kohta jo pimeä...

Päivä meni elefantinpoikasta värkätessä. Sai keksiä ja yhdistellä. Sytyttelin valoja heti, kun aurinko alkoi laskea vastapäisen talon taakse. Ettei pimeys iskisi liikaa. Alkaa olla mitta täynnä sitä, nimittäin.

Paras vapaapäivä on se, kun saa irrottautua varmoista valinnoista, kokeilla ja kuluttaa aikaa kelloa katsomatta. Elefantti oli siihen hyvä apu. Kyllä se valmiiksikin tuli, mutta vastusteli kyllä vähän enemmän kuin arvasin.

Tahtoisin talviunille

Tavarat tuolla ja siellä, epäjärjestystä laatikoissa, lattioilla, pöydällä ja päässä, ei pontta tehdä asialle mitään. Nyt en ole oikein minkään alussa enkä lopussa vaan keskellä, tai ehkä välissä.




Tuossa välissä minä olen missä on tyhjää, näettekö? Tekisi mieleni kääriytyä peittoon ja mennä talviunille.

Tärkeä.

Siellä missä nyt olen, voi käydä kesken työpäivän hiihtämässä. Ladulla näkyy vain valkoista, johon kamera ei osaa tarkentaa, ja puiden harmaita rajoja. Jossain kaukana järvellä pieni musta hiihtäjä (mies). Sopii sielulle tämä, niin kuin olisi tarkoitettu.

Mökissä on äkäisillä pakkasilla viileää, on syytä tehdä pieniä tulipaloja turvalliseen pesään. Muistaa, että matoilla on alun perin ollut muutakin virkaa kuin se esteettinen. Kuvittelee, kuinka mummun neulomissa villapaidoissa pojat ovat tarenneet koulumatkoilla, muuten olisi ollut kylmä.

Näissä oloissa on helppo kokea olevansa hyvä ja hyödyllinen: varsinaisten töiden lisäksi on ihan oikeasti tärkeää neuloa, saunoa, polttaa tulia. Olisikohan se pysyvää, jos jäisi tänne?

Väri valkoisen keskellä.

Noin kello 13.52 aloin nähdä oranssia.

Jo 2010! Hyvää sellaista. Tämän vuoden aluksi keittiön ikkunasta näkyy lunta ja luistelijoita. Paljon molempia.

Joululomalla
:: luin Nabokovin Kuningas, rouva, sotamiehen, jonka olen ostanut divarista jo vuosia sitten. Se oli hieno, rytmikäs, vahvatunnelmainen. Punaisia huulia ja vetoisia vuokrahuoneita. Olen aikaisemmin lukenut saman miehen The Real Life of Sebastian Knightin parikin kertaa, siinä on lentäviä lehtiä ja shakkinappuloita. Suosittelen.
:: kävelin miehen perässä pitkän lenkin melkein umpihangessa, muistin miten olen aina ahdistunut laduilla ja poluilla, pelännyt etten pääse koskaan perille vaan jään kiertämään päämäärätöntä ympyrää. Tämä tunne siitä huolimatta, että nautin kävelemisestä, nautin maisemista, pakkasen pienistä puremista.
:: kävin alennusmyynneissä syystä, jota en ymmärrä. Ihmettelin, miksi ihmiset tavaravuoren saatuaan ryntäävät heti mahdollisuuden tullen takaisin kauppoihin haalimaan halvennettuja asioita, joita eivät monesti edes halua. Tänään todettiin miehen kanssa, että se on ehkä jokin haalea yritys löytää päivään edes jokin onnistumisen kokemus. Minä en onnistunut vaan ahdistuin, päätin etten mene keskustaan koskaan enää.
:: jäin kiinni lentokoneisiin, yksiin tiettyihin, jotka lensivät 11.9. eräänä vuonna, jonka yhä muistan hyvin. Luin Don DeLillon Putoavan miehen, se oli hyvä keskustelukumppani. Piti tuijottaa pitkään tätä kuvaa ja miettiä, olla vähän aikaa vailla ajatuksia, ihmetellä miksi katastrofeihin liittyy valtavasta tragediasta huolimatta jotain kaunista.
:: istuin saunassa, katsoin järvelle, haaveilin talosta ja työhuoneesta.
:: katsoin uudestaan elokuvan Paljastavat merkinnät yhden harmaan villatakin tähden. Aloitin neulomaan sellaista.