Nyt

Täällä ollaan vähän telakalla. Täällä vaihdettiin myös identiteettiä (kovin postmodernia!) ja innostuttiin uudesta, joka on täällä. Se on sellainen huvituskokeilu, enkä tiedä, onko siitä muille iloa – mutta jospa minulle itselleni kuitenkin! Huutomerkkejä!

Joku jossakin

Olen tehnyt tällä viikolla kaksi päivää sitä, mitä aina haluaisin tehdä. Olen kirjoittanut. Työksenikin kirjoitan, mutta tämä on eri asia. Tämä on omaa kirjoittamista.

Ihmettelen usein, mikä siinä on niin vaikeaa.

Olen freelancer. Käsittääkseni se tarkoittaa vapaata työläistä, joka saa järjestää myös aikansa vapaasti. Ja järjestänkin, osittain. Silti on vaikea valita, että tänään teen vain sitä, mitä haluan, mistä ei tule rahaa, mikä on monella mittarilla haihattelua ja turhuutta. (Julkisesti väitän, että en välitä sellaisista mittareista. Se on pötypuhetta.)

Tietenkin rahaa pitää ansaita. Se on perusteeni jatkuvalle valmiustilalle, sähköpostin (turhalle) kyttäämiselle ja sellaistenkin asioiden tekemiselle, jotka eivät ole kovin kiireisiä, saati huvittavia. Kysymys on kuitenkin siitäkin, että kuvittelen jonkun odottavan minulta kahdeksasta neljään työasioissa kylpemistä. Saman tahon kuvittelen ajattelevan, että kirjoittaminen (fiktion) ja käsitöiden tekeminen eivät ole kunnon töitä.

Joka päivä käytän monta tovia perustelemalla tekemisiäni tuolle jollekin. Miksi? Minä ja mies olemme jo kauan sitten sopineet, että rahan suhteen välttämätön riittää, jos toisessa vaakakupissa painaa omien intohimojen toteuttaminen.

Uusi aseeni jotakuta vastaan ovat viikottaiset listat. Sunnuntaina kirjoitin:

Tällä viikolla haluan
kirjoittaa kolme päivää
edistää joka päivä yhtä salaisuusprojektia
tehdä yhden mobilen
siivota vaatekaapin (hitaasti tutkaillen, huolella viikkaillen)

Kaksi kirjoituspäivää takana, salaisuusprojekti aikataulussa, vaatekaapista puolet hyllyistä koluttu. Tänään paistoi aurinko, kävelin ystävän luo ja kuvasin miehiä työssä, jolla on merkitystä. Pari päivää olen ollut energisempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan. On tuntunut siltä, että olen tehnyt oikeita asioita. Lista puree!

Hyvä helmikuu

alkoi turkoosina. Sain kääntää lehden Eeva-Lotta Paavolan ihanasta kalenterista!

Nukuin kuukauden ensimmäisen yön uusissa housuissa, joista miehelle tulee (hyvästä syystä) mieleen lapsuuden lakana. Yöhousujen tekemistä kuvittelee puolen tunnin nopeaksi hurautukseksi, mutta vielä mitä. Mikään ompelu ei ole sellaista, ainakaan tällaiselle jonka pään pitää raksuttaa monta tovia ennen kuin jokainen pala löytää paikkansa. Olen sentään oppinut vähän malttia: osaan käyttää jo kaikissa väleissä silitysrautaa.

Olen iloinen ompeluharjoituksista, iloinen hassuista housuista!

Viidakossa

Leopardi ja gorilla kävivät pantterin synttäreillä. He tapasivat leijonan, monta viehkoa viidakkonaista ja selkävaivaisen Indiana Jonesin. Elefanttikin sopi joukkoon, ei sitä ainakaan heti nurkkaan heitetty.

Juhlien jälkeen humisee päässä. Leopardi kävelee kotiin auraamattomia polkuja, katsoo leijaavia hiutaleita ja miettii taas, miksi ei ole juhlaihminen. Miksi suuressa seurassa ja hälinän keskellä muuttuu sellaiseksi, joka kyllä kuulee mutta tuntee katsovansa tilannetta ulkoapäin. Miksi ei jaksa kiinnostua keskusteluista, miksi ahdistuu kysymyksistä, jotka koskevat viimeaikaisia töitä, matkoja, innon kohteita. Tuntuu, että aina pitäisi vastata antaumuksella, kertoa kiinnostavia tarinoita ja rakentaa kuulijalle kaunis ja eheä kuva: tällainen minä olen, näihin asioihin kiteytettävissä! Kun oikeasti puheen väliin kaipaisi ilmaa. Taukoja mielikuvitukselle, tai ajatuksille edes.

Kahdenkeskiset, kolmenkeskiset ja nelinkeskiset seurueet ovat sopivia, monesti avarampia ja helpompia siksi. Ja yksinkin on hyvä!

Lauantai-iltana kaduilla oli kovin hiljaista.

Ajattelin sitä 4-vuotislahjaksi

ja kysyin tänään potentiaaliselta lahjansaajalta, pitääkö hän elefanteista (olin jo aika itsevarma, koska synttärisankari oli toivonut viidakkoteemaisia juhlia).
"En tykkää."
"Entä kilteistä elefanteista?"
"En. Mä tykkään tuhmista elefanteista!"
"..."
"Ja mä tykkään kans kuolleista elefanteista."
Hmmm. Noh, tuota, eikö tuo tavallaan vainaasta mene? Tuhma se ei kyllä ole, sillä on sydänkin korvan takana!

Yksi pieni elefantti

Aamulla paistoi aurinko. Piristävää! Päätin, etten astu ulos. Helpottaa loppupäivän ajatuksia: ei tarvitse koko ajan miettiä, että nyt olisi mentävä, kohta jo pimeä...

Päivä meni elefantinpoikasta värkätessä. Sai keksiä ja yhdistellä. Sytyttelin valoja heti, kun aurinko alkoi laskea vastapäisen talon taakse. Ettei pimeys iskisi liikaa. Alkaa olla mitta täynnä sitä, nimittäin.

Paras vapaapäivä on se, kun saa irrottautua varmoista valinnoista, kokeilla ja kuluttaa aikaa kelloa katsomatta. Elefantti oli siihen hyvä apu. Kyllä se valmiiksikin tuli, mutta vastusteli kyllä vähän enemmän kuin arvasin.

Tahtoisin talviunille

Tavarat tuolla ja siellä, epäjärjestystä laatikoissa, lattioilla, pöydällä ja päässä, ei pontta tehdä asialle mitään. Nyt en ole oikein minkään alussa enkä lopussa vaan keskellä, tai ehkä välissä.




Tuossa välissä minä olen missä on tyhjää, näettekö? Tekisi mieleni kääriytyä peittoon ja mennä talviunille.

Tärkeä.

Siellä missä nyt olen, voi käydä kesken työpäivän hiihtämässä. Ladulla näkyy vain valkoista, johon kamera ei osaa tarkentaa, ja puiden harmaita rajoja. Jossain kaukana järvellä pieni musta hiihtäjä (mies). Sopii sielulle tämä, niin kuin olisi tarkoitettu.

Mökissä on äkäisillä pakkasilla viileää, on syytä tehdä pieniä tulipaloja turvalliseen pesään. Muistaa, että matoilla on alun perin ollut muutakin virkaa kuin se esteettinen. Kuvittelee, kuinka mummun neulomissa villapaidoissa pojat ovat tarenneet koulumatkoilla, muuten olisi ollut kylmä.

Näissä oloissa on helppo kokea olevansa hyvä ja hyödyllinen: varsinaisten töiden lisäksi on ihan oikeasti tärkeää neuloa, saunoa, polttaa tulia. Olisikohan se pysyvää, jos jäisi tänne?

Väri valkoisen keskellä.

Noin kello 13.52 aloin nähdä oranssia.

Jo 2010! Hyvää sellaista. Tämän vuoden aluksi keittiön ikkunasta näkyy lunta ja luistelijoita. Paljon molempia.

Joululomalla
:: luin Nabokovin Kuningas, rouva, sotamiehen, jonka olen ostanut divarista jo vuosia sitten. Se oli hieno, rytmikäs, vahvatunnelmainen. Punaisia huulia ja vetoisia vuokrahuoneita. Olen aikaisemmin lukenut saman miehen The Real Life of Sebastian Knightin parikin kertaa, siinä on lentäviä lehtiä ja shakkinappuloita. Suosittelen.
:: kävelin miehen perässä pitkän lenkin melkein umpihangessa, muistin miten olen aina ahdistunut laduilla ja poluilla, pelännyt etten pääse koskaan perille vaan jään kiertämään päämäärätöntä ympyrää. Tämä tunne siitä huolimatta, että nautin kävelemisestä, nautin maisemista, pakkasen pienistä puremista.
:: kävin alennusmyynneissä syystä, jota en ymmärrä. Ihmettelin, miksi ihmiset tavaravuoren saatuaan ryntäävät heti mahdollisuuden tullen takaisin kauppoihin haalimaan halvennettuja asioita, joita eivät monesti edes halua. Tänään todettiin miehen kanssa, että se on ehkä jokin haalea yritys löytää päivään edes jokin onnistumisen kokemus. Minä en onnistunut vaan ahdistuin, päätin etten mene keskustaan koskaan enää.
:: jäin kiinni lentokoneisiin, yksiin tiettyihin, jotka lensivät 11.9. eräänä vuonna, jonka yhä muistan hyvin. Luin Don DeLillon Putoavan miehen, se oli hyvä keskustelukumppani. Piti tuijottaa pitkään tätä kuvaa ja miettiä, olla vähän aikaa vailla ajatuksia, ihmetellä miksi katastrofeihin liittyy valtavasta tragediasta huolimatta jotain kaunista.
:: istuin saunassa, katsoin järvelle, haaveilin talosta ja työhuoneesta.
:: katsoin uudestaan elokuvan Paljastavat merkinnät yhden harmaan villatakin tähden. Aloitin neulomaan sellaista.

Pienelle.

Eräs pieni sai tossut, Saartje's bootees. Tein ensin pienemmän koon ohuehkolla merinovillalla ja puikoilla 2,5 – tuli tosi pieni tossu, ehkä juuri ja juuri vastasyntyneen kokoinen. Koska vastaanottaja on pian kaksikuinen, päädyin neulomaan lankaa kaksinkertaisena puikoilla 3. Jämäkät tuli, mutta vielä isot tytölle. Tämä kuuluu niihin suloisiin neulomuksiin, joiden käyttökelpoisuudesta ei ole takeita...

Olen myös löytänyt uudelleen japanilaiset Masu-laatikot (jollaisessa tossut matkustivat). Niitä voi käyttää vaikka mihin!

Kauniiden kohtien kaupunki.

Kävimme viikonloppuna etelänaapurissa. Kun lähdimme, satoi paksuja pisaroita. Laiva oli vene oikeastaan, pieni purkki. Sinne asteltiin sateen ja pimeän läpi. Pakokauhu iski ahtautuessa penkkiriviin, jossa polvet painoivat edessäistujan selkää. Vieressä lihava mies kuorsasi. Minä keskityin voimaan hyvin. Puolitoista tuntia oli pitkä ja pomppuinen. Harvoin olen ollut niin onnellinen astuessani taas maan kamaralle!

Virossa oli appiukko, sykähdyttävä Pyhän Mikaelin kirkko (puulattiat! valo!) ja jokaisessa kulmassa kaunis kohta. Ja lankoja, joita matkan jälkeen oli myös yhden pussissa, melkein läpinäkyvässä ja keltaisessa. Aika paljon. Nyt kelpaa tehdä tunikaa ja tossua, kaikkia niitä haaveissa olleita. Enää aikaa tarvittaisi. Nyt toimii sukkatehdas, perinteisten joululahjojen varmistamiseksi.

Yöpöydällä on Madeleine Thienin Varmuus. Siinä on viehättävä kieli, sellainen joka panee omat ajatukset liikkeelle ja häiritsemään lukemista. Huomaa lukeneensa 20 sivua tajuamatta mitään. Ihan toista oli edellinen kirja, Anne Tylerin Pyhimys sattuman oikusta, jota luki mielellään ja ahmienkin, huomatakseen lopulta jääneensä vähän tyhjäksi.

Täti Sininen.

Tänään olen katsellut valoa ja yrittänyt vangita sitä muistikuvaksi. Olen paketoinut ja ojentanut tädille lahjaksi neulomani kämmekkäät (Aino-lankaa, puikoilla 4,5).

Saaja on ihanista ja inspiroivista tädeistäni 50 vuotta täyttänyt, joka on synnyttänyt maailmaan nukkeja, maalauksia, runoja, näytelmiä (ja pari oikeaa lasta siinä sivussa). Täti vaikuttaa tehneen sitä, mitä on halunnut tehdä, kyselemättä ja kumartelematta, suuria tunnustuksia odottelematta. Olen kiitollinen kaikista tällaisista ihmisistä ympärilläni – he muistuttavat siitä, mikä kaikki on mahdollista.

Pieniä, piristäviä asioita: olen siirtänyt työpöydän, pujotellut villiviinin marjoja lankaan, ostanut lamppuja palaneiden tilalle. Ystävän vielä syntymättömälle tytölle neuloin tämän Sininen lintu -setin (myös Ainoa puikoilla 4,5). Takki on neulottu Baby Sophisticaten ohjeella, housut sovelsin. Toivottavasti ne lämmittävät tulijaa.

Lankakauppias.

Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että ennen uusia lankaostoksia yritän käyttää entiset edes suunnilleen loppuun. Se on yllättävän vaikeaa. Onneksi ihanat ompeluseuralaisnaiseni ovat armahtaneet minua vähän adoptoimalla joitakin keriä. Vähän olen upottanut miehen jalkoja lämmittäviin vilttitossuihin ja pieniin, täälläkin esiteltyihin lahjaprojekteihin.

Mutta on sitä jäljelläkin. Tiedättehän: monesta projektista jää jäljelle yksi tai kaksi kerää lankaa, jos sitäkään. Joo-o, yhdestä kerästä voi tehdä vauvanpipon – ihan söpönkin vielä – jos materiaali on superpehmeää ja väri inspiroi. Ja kyllä, parista kerästä tulee jo aikuisen pipokin, tai huivi vaikka – siis jos väri inspiroi, materiaali on oikea, vastaanottaja ajateltuna ja niin edelleen. Valitettavasti nämä kriteerit täyttyvät aika harvoin. Ja olen niin huono tekemään vain jotain jollekin... Siispä:


Haastavuutta lisää se, että kun olen ostanut langat jotakin projektia varten ja toteuttanut sen, ainakaan isompia juttuja ei tee mieli enää tehdä samasta langasta. Näin on käynyt Bergère de Francen Liman kanssa, jota tilasin viime syksynä Ranskasta February Lady Sweateriani varten. Jäljellä on 300 grammaa, eikä huvita enää. Vaikka lanka on ihanaa, väri ihan paras ja tuosta määrästä saisi jo ihan järkeviä aikaiseksikin.

Siksipä kysyn, haluaisiko joku ostaa nuo kuusi kerää pois nurkistani kuleksimasta? Ne ovat korkkaamattomia, paitsi yhdestä on purettu pieni pätkä mallitilkkua. Myisin koko määrän hintaan 20 e postikuluineen (Suomeen). Lanka (alakuvassa) on vähän pörröistä ja väri vendange, hiukan punaiseen taittava violetti. Lima sisältää 80% villaa ja 20% alpakkaa, tarkempi esittely täällä. S-kokoinen, pitkäselkäinen February Lady Sweaterini vei lankaa 400 grammaa, joten tuo jäljellä oleva määrä riittänee lapsen villatakkiin tai sen sellaiseen. Kiinnostuneet hihkaiskoot kommenttiloodassa!

Oppii ylpeä prinsessa.

Kaapissa on pitkään ollut miehen mummon vanha alusmekko vai yöpaitako, koko 42, karmeaa mitä-lie-teryleeniä jostain menneiltä vuosikymmeniltä. Viime aikoina se on alkanut näyttää silmiini prinsessamekolta. Huolimatta siitä, että pikkutytöt ja prinsessajutut eivät ole suosikkiyhdistelmäni.

Haluaisin olla näppärä tuunaamaan vaatteita mutta en ole. Aloitan innolla, tarkastelen vaatekappaletta ja sen logiikka alkaa näyttää mahdottomalta. En ymmärrä, en osaa ommella.

Nyt kuitenkin alushameen omistajan tyttärentyttärentytär täyttää kahdeksan ja voisi kovastikin lämmetä prinsessamekolle. Hän ei ole kokoa 42. Jotain piti tehdä.

Ratkoin saumoja sitkeästi kunnes projekti alkoi näyttää lähestyttävältä ja palat muotoutua uudelleen. Käyttelin konetta, joka välillä sairastui ja parani sitten taas. Eikä mikään pala mennyt sataa kertaa väärinpäin tai nurinpäin tai jäänyt puoliksi johonkin väärään väliin (paitsi kerran). Opin uutta: Ratkoja on tosi pätevä. Rypytys kannattaa tehdä ompelemalla suora ommel tavallista löysemmällä ja kiristämällä sitten ylälangasta (neuvoi Juju-kirja). En olisi tullut ajatelleeksi.

Nyt toivon enää, että prinsessa mahtuu pukuunsa sisään, kas kun en tullut ajatelleeksi vetoketjua.

Siihen asti olen aika ylpeä.

P.S. Kultapallot kestää maljakossa ehkä ikuisesti. Nyt meneillään kolmas viikko. Ruusumobile ei kestä ikkunassa yhtä kauan (yhden illan).

Irti maasta.

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä, joiden vieraat kulkivat puujaloilla. Sankari itse näytti esimerkkiä. Hän on kuvassa vasemmalla: 80-vuotias pappani.

Pappa on romunkerääjä, entisöijä, kansanperinteen vaalija, sellainen joka ymmärtää arvottoman arvon. Papalla on henkilöauto, kuorma-auto, pyöriä ja traktoreita, kaikki vanhoja ja nykyään kiiltäviä. Ja lukuisia penkkejä, ovia, rautaosia ja puunpalasia, joilla on tarina, usein kiehtova. Kaikelle voi vielä olla käyttöä, sanoo pappa ja rakentaa pätkitystä koivusta koiran, koska sille tuli semmoinen siitä mieleen. Minusta pappa on aina sopivasti irti maasta.



Palelevainen pappa on, ja minä tein sille lahjaksi pipon. Se laittoi myssyn heti päähänsä ja totesi, että ulkojuhlissa kannattaa jo elokuussa pitää juhlatamineiden alla angorakerrastoa.

Kuulaiden päivien lumo.

Löysin samettitakkini taskusta mustat sukat ja Pariisin-aikaisen matkakortin. Jälkimmäinen on ollut siellä kohta puolitoista vuotta, edellisestä ei muistikuvaa. Mietin, pitäisikö takki jo ottaa käyttöön.

Ajoin pyörällä Tamminiementien kahvilaan. Sen läheisyys saattaa olla nykykotini paras puoli. Pyöräilin hiljaa läpi Munkkiniemen, jossa on kaunista mutta itsestään selvää ja rikkeetöntä, liian puhtaita autoja ja sieluttomiksi viilattuja taloja. Kahvilapaikassa vanhassa Meilahden kartanossa taas on sellaista kaunista jonka minä ymmärrän: hilseilevää maalia, kuluneita rottinkituoleja, ylitsepursuava määrä kasvillisuutta. Tarinoita. Join paljon teetä ja kirjoitin hiukan, kokeilin kameraa.

Tulin kotiin, olin innoissani, tein mobilen jota olen pitkään suunnitellut.

Kruunuksi viikonlopulle löysin tänään kirpputorilta laukun: suloisen, nahkaisen, suomalaisen. Kysyin hintaa ja tavaroita jo pois pakkaileva tyttö sanoi: ota mukaan. Hymyilin niin kauniisti kuin osasin ja sanoin että tulin iloiseksi.